Tämä vastineemme sekä tiedoksi julkiseksi vastaukseksemme sekä suoraan teille kirjoittajille. Olemme yhteisellä asialla. Vai olemmeko.
Kasvavan vastine HS:n mielipidekirjoitukseen “Mielenterveyspalveluiden käyttäjät ovat edelleen aliarvioitu ja alikäytetty ryhmä mielenterveystyön tutkimuksen teossa.”
KETÄ AIDOSTI KIINNOSTAA KOKIJAN KOKEMA JA TARINA? TOISTAISEKSI, EIPÄ JUURI KETÄÄN!
Mielenkiinnolla luimme kannanoton käyttäjien kokeman “aliarvostamisesta” ja “alikäyttämisestä” mielenterveystyön tutkimuksessa.
Iloitsemme siitä oivalluksesta ja tahdosta, jota sosiaali- ja terveysalan toimijat osoittavat kuullakseen palveluiden käyttäjiä Suomessa vuonna 2016. Hienoa, että entistä vahvemmin aletaan myös tieteellisen tutkimuksen piirissä ymmärtää kokijoiden kokeman merkitys, arvo ja anti. Ne kokemathan ovat totta. Pitkään niiden merkitystä onkin vähätelty ja suorastaan sivuutettu.
Tarvetta olisi kuulla, todellakin.
Olemme itse olleet palveluiden käyttäjiä, ihan mielenterveyspotilaan statuksella. On erikoinen ja epätodellinen kokemus tulla lokeroiduksi rooliin, jossa menetät kaiken muun osan minuudestasi; mitä olet ihmisenä, työntekijänä, yrittäjänä – ylipäätään yhteiskunnan aktiivisena toimijana. Potilaana menetät toimijuutesi omassa elämässäsi. Sinusta tulee toimenpiteiden kohde, etkä siinä roolissa ole enää kuultu, ymmärretty ja arvostettu toimija, vaan väsynyt, masentunut, diagnostisoitu potilas, jonka kokemat eivät ole arvokkaita ja tosia, jonka tunteet kertovat oireista, jotka sivuutetaan.
Olemme tehneet työtä kuunnellen ja tutkien ja kehittäen uutta omaan kokemaan pohjautuvaa yhteensä n. 30 vuoden ajan monenlaisissa ihmisten yhteisöissä. Oman kokemamme lisäksi töissämme olemme kuulleet tuhansia palveluiden käyttäjien ja sekä palveluntuottajien kokemia ja näkemyksiä palveluiden toimivuudesta.
Vahva kokemamme on että ihmisen kokonainen elämä sivuutetaan keskittymällä “korjaamaan” vain palaa kerrallaan. Vuodesta 2007 lähtien on mukana kaikessa ollut myös tutkijoita ja tuloksia toiminnasta on tullut roppakaupalla. Mitä siis vielä tutkisimme, kun kokijoiden itsensä tutkimaa tietoa on jo olemassa. Me kokijoina tiedämme, millaisia rakenteita, toimintaa, työkaluja ja –välineitä tarvitaan, jotta kokijoiden kokonainen elämä ja hyvinvointi voisi vahvistua.
Missä siis ongelma? Merkittävin tutkimuksemme tulos on, että sosiaali- ja terveysalalta puuttuu kuuleminen eli kohtaaminen eli yhdenvertaisuus. Toisin sanoen tämän päivän palveluiden käyttäjien aidot tarpeet eivät ole palveluiden tarjoajille selvillä ja kun ymmärrys tarpeista puuttuu, puuttuu myös kuuleminen. Monimuotoisuuden ymmärtämisestä, näkemisestä ja kuulemisesta emme vielä tässä yhteydessä edes yritä viestiä.
Oleellista onkin tiedostaa, että kaikki nämä kuulemattomuuden vuosikymmenet ovat mahdollistaneet lukuisten ihmisten jauhautumisen palvelurattaiden väliin. Siksi emme enää kauheasti lähtisi pelkästään tieteellisesti tutkimaan ja pohtimaan, vaan aidosti kasvamaan, kehittymään ja kohtaamaan. Kenen ymmärrystä tässä siis odotetaan ja mille, että palvelut alkavat vastata asiakkaan tarpeita ja olla niihin käytettyjen eurojen arvoisia?
Ilmoittaudumme yhteistyöhön jo valmiin tutkitun ja koetun ja läpieletyn tiedon sekä suuren kokeneiden joukon kanssa, kun kehittämistä tehdään. Kysymmekin, ketä ja mitä tässä odotetaan ja kenen valmiutta kuulla?
Kuulemattomuuden ja ohittamisen kokema saa ihmisen reagoimaan ja aiheuttaa pahimmillaan lisää mielenterveysongelmia. Tähän ei inhimillisesti eikä kansantaloudellisesti enää ole varaa.
Katja Lemberg
Kokija ja elämässä Kasvaja
Kokeneiden kohtaamisen osaaja
Liisa Pyhäjärvi-Viitamäki
Kokija ja kokeman tutkija
Hyvinvoinnin ja yhteisöllisen oppimisen osaaja
Monika Meling-Tynkkynen
Kokija ja kokemien kerääjä
Aktiivisen yhdenvertaisuuden osaaja
Kasvavan vastineita yhteiskunnan puheenaiheisiin kirjoittavat ihmiset jotka ovat kokemuksensa kautta kasvaneet eri aiheiden ja asioiden tuntijoiksi.
