Katjasta

Muistan olleeni lapsena kaikesta kiinnostunut, innostunut ja syvästi oikeudentuntoinen lapsi. Luotin elämään, ja se tuntui seikkailulta. Elämässäni tuli vastaan kuitenkin monia erilaisia muutoksia, sekä uusia ihmisiä, joiden kanssa en tiennyt miten olla. Luottamukseni alkoi muuttua peloksi, ja se pelko sai monenlaisia erilaisia muotoja minussa. Piilotin pelkoni erilaisten roolien alle niin että minä itse katosin jonnekin, tai ehkä minua ei edes päässyt muodostumaan. Pelko ohjasi valintojani niin, että elämisen seikkailu katosi ja muuttui selviytymiseksi.

Kasvavassa olen saanut katsoa itseäni, elämäni tarinaa ja valintoja kaikessa rauhassa, omaan tahtiini. Minulla on ollut tila ja lupa kyseenalaistaa näkemyksiäni ja tapojani olla tässä elämässä. Sitä kuinka en ole osannut olla oma itseni. Sitä kuinka kiivaasti olen pyrkinyt piilottamaan itseltäni ja kaikilta muilta sen hauraan, heikon ja haavoittuvan sisimpäni, monien erilaisten kuorien alle. Sitä kuinka kovin olen hävennyt paljastaa itseäni, sellaisena kuin sisimmässäni olen. Sitä kuinka olen rakentanut itselleni jonkinlaista muottia, johon olen yrittänyt mahtua, ollakseni jotenkin hyväksyttävämpi muiden ihmisten silmissä.

En ole voinut kuvitellakaan, että häpeän ja hylkäämisen sijaan, olisi paikka, jossa saan paljastaa itseni ja se ei olekaan mitenkään kummallista. Tai että se tuntuisi helpottavalta. Kevyeltä. Vaikka tuntuukin kivuliaalta kohdata itseään, kun on rakentanut niin monta suojamuuria, joihin olen uskonut niin kauan.
Tänään olen ihan tavallinen keski-ikäinen nainen, oman elämäni muutoskohdassa. Tutustumassa itseeni, antamassa itselleni luvan innostua ja elää siten kuten haluan, ilman että pelko määrittelee valintojani. Olen sitoutunut Kasvavaan ollakseni kaltaisteni kanssa ja jotta voin edelleenkin jatkaa elämääni sen herkkyyden kanssa, jonka olen löytänyt, sillä siinä on myös voimani, koska se on minua.

Eräänä kevättalven päivänä, oli päivä joka muutti minun elämäni. Lähdin tapaamiseen kummallisen rauhallisena, en tiennyt paikkaa konkreettisesti mihin olin menossa, minulle melko vieraaseen kaupunkiin. Osasin vaan ajaa oikeaan paikkaan, ilman navigaattoria. Vapaa parkkipaikka löytyi ja ovi mihin olin menossa oli edessäni, kadun toisella puolella. Kaikki tapahtui rauhassa, joku sisäinen navigaattori oli. Avasin kadulla oven ja aloin nousta portaita ylös, rauhassa. Porras portaalta, ylös.

Vastassa ihminen, hymyili, katsoi minua, näki minut ja sanoi: ”Hei, tervetuloa”. Se oli merkittävä kohtaaminen minulle. Olin silloin tuore työkyvyttömyyseläkeläinen, 44-vuotias, hajuton, mauton, väritön, arvoton, toivoton tapaus yhteiskunnan silmissä. Tila kasvavassa oli jotain sellaista mitä en koskaan aikaisemmin ollut kokenut, rauha ja kauneus. Fyysinen ja henkinen tila, tila hengittää rauhassa. Kuuntelin katselmuksessa Katjan tarinaa ja mietin miten hän puhui juuri samoja asioita ja tuntemuksia kuin miltä minusta tuntuu. Voiko muka vaikeasta masennuksesta parantua?

Minuun nousi toivo, mahdollisuus saada kuitenkin elämäni edes vähän pikkuisen paremmaksi. Toisin kuitenkin kävi, elämäni tuli paljon paremmaksi. Ensin tuli halu alkaa vähentämään mielialalääkkeitä, joita olin syönyt 15 vuotta. Muistan vieläkin sen aamun kun ahdistus ja paino rinnan päältä oli poissa.
Työvälineet ja tuli Kasvavassa oli käytössäni koko ajan. No, vähän yli vuoden kesti että sain lääkkeet purettua pois. Lääkkeet joita olin syönyt 15 vuotta, eikä ne olleet minua parantaneet, päinvastoin. Oli huikeaa ja ajoittain hurjaakin kun alkoi tuntea asioita monen vuoden jälkeen, kesätuulen iholla, kuulla linnunlaulun, pystyä itkemään, haistamaan taas hevosen, metsän, kukkaset, nähdä värejä.

Muutosprosessi lähti siis isosti minulla käyntiin ja se tuntui upealta, joo kaikki itkeminen, huutaminen, oksentaminen, kyllä, olen elossa!
Kenen elämää elän, miten ja miksi? Sellainen kysymys nousi mieleeni melko nopeasti. Katsottavaksi tuli myös lähes 30 vuoden avioliitto, asuminen maalla, eläimet. Asiat jotka luulin olevan elämässäni kuolemaani asti, ei niitä voi muuttaa, tarvitse muuttaa, purkaa, hävittää. Ei, itsehän olen asiat niin valinnut. Vai olinko? Lopulta ymmärsin että kaikki eläimet, koirat, kissat, hevoset, vuohet ja kanat olivat pitäneet minut hengissä, metsän lisäksi. Ja se oivallus kuinka ällöttäviä toimintamalleja ja pelejä syntyy aviopuolisoiden välille, että selviäisi hengissä. Yäk! Yllätyksekseni tuon systeemin, kuplan, pystyi purkamaan, luopumaan. Se oli valtavan suuri muutos elämässäni, mutta Kasvavan tuli oli kaiken aikaa minulla käytettävissä.